Loimaa-nimi tulee muinaissuomalaisesta nimestä Lodma ja Loima, jotka merkitsevät yhä sukukielissämme painannetta, laaksoa, joen notkelmaa. Varhaiset muistiinpanot tuntevat Loimijoen paikannimenä, joka edelleen on ruotsin kielessä käytössä tarkoittaen paikkakunta-Loimaata.
Loimijoen etelä- ja pohjoispuolen maanviljelijät
omistivat erilaisia vesi- ja koskiosuuksia tilojensa pinta-alojen
mukaan. Tilat muodostivat myös ns. myllylahkoja, joita oli kaksi;
Uudenpuolen ja Vanhanpuolen myllylahkot.
Vuonna 1908 teki Aktiebolaget Ferraria vuokrasopimuksen 50 vuodeksi
(vuoteen 1958) ns. Nopolan eli Hihnurin koskeen, joka oli Hirvikosken
ja Vesikosken välissä. Tehtaalla oli oikeus mm. rakentaa patoja ja
ruopata jokea. Näin vuokraajalla oli mahdollisuus aika tavalla
säännöstellä Loimijoen virtausta ja käyttöä.
Vuonna 1961 vuokrattiin nämä vesi- ja koskiosuudet Vesikosken Sähkölaitokselle 40 vuodeksi lähes samoin oikeuksin.
Loimaalaisille nimikkojoki, sen pienet sivuhaarat ja Kojonjoki ovat tärkeitä maisemia. Niistä saadaan kasteluvettä ja kalaa: haukea, ahventa, särkeä, toutainta ja istutettuna lohtakin. Kalalla ei kuitenkaan ole ollut suurta taloudellista merkitystä. Ravustamista on harrastettu vuoteen 1908 saakka jopa myyntiä varten, mutta sitten rapurutto levisi Loimijokeen. Täällä ravun istutusyritykset eivät ole tuottaneet tulosta, vaan ravut ovat kadonneet jonnekin.
Uitot toistuivat 1900-luvun alkupuolella joka kevät vaikuttaen rannoilla oleviin ihmisiin. Loimijoen Uittoyhdistys perustettiin 1913. Puutavaraa kuljettivat Rosenlew ja Ahlström. Uitot lopuivat 1960-luvun alussa.
1900-luvun alkupuolella Loimijoen pinta oli huomattavasti nykyistä korkeammalla ennen Nahinkosken ja Vesikosken perkausta 1936-37. Perkauksella pyrittiin helpottamaan uittoa ja vähentämään tulvavahinkoja. Veden pinta laski keskikesällä noin 75 cm ja syyskesällä ylävesien aikaan 127-135 cm. Mutta perkauksen jälkeisenä kesänä rannat sortuivat monin paikoin, mm. Salmelan talon ja Palinin silloisen kiviveistämön kohdalla noin 50 metrin matkalla.
Joen käyttö uimiseen ei häiriintynyt perkauksen vuoksi, mutta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä useimpien talojen rannassa olleet laiturit ja uimakopit hävisivät vähitellen. 1940-luvulla jokeen lasketut likavedet alkoivat haitata uintia. Mannerheimin lastensuojeluliitto rakensi Nahinlahteen 1946 uimalaitoksen ja kaupunki rakensi hiekkarannan 10 vuotta myöhemmin. Vuonna 1962 rakennettiin mittava hiekkaranta Vesikosken padon yläpuoleiseen altaaseen, mutta liian myöhään, sillä veden laadun huononeminen lopetti uimisen.
Loimijoen veden laatua alettiin seurata säännöllisesti vuodesta 1962. Joen kalasto tuhoutui useita kertoja happikadon vuoksi, viimeksi 1982. Vaikka Loimaan jätevedenpuhdistamo otettiin käyttöön 1976, joen tila ei parantunut. Hajakuormitusta oli runsaasti eikä Forssan puhdistamo joen yläjuoksulla toiminut kunnolla.
Vuonna 1995 joesta kertoi Laila Soinio: "Istuin kesällä 1995 Loimijoen rannalla lapsuudenkotini mailla. Olin haikealla mielellä katsoessani ympärilleni. Miten toisenlaista kaikki olikaan ollut 1930-luvun puolivälissä. Joki tosin oli paikallaan, mutta vesi oli sameaa ja likaisennäköistä, tuoksuikin pahalta. Jotakin leväntapaista kellui pinnalla. Rannat olivat hoitamatonta ruohikkoa ja kauan sitten istutetut hopeapajut vailla entistä hohtoaan. Muistelin aikaa, jolloin joki oli ollut eräs elämämme keskipiste - olipa sitten kesä tai talvi.
Silloin ennen vesi oli niin kirkasta, että pohja paistoi. Kiviä oli paljon. Siitä kohdasta, missä joki teki jyrkähkön mutkan, saattoi kiveltä kivelle harppimalla päästä toiselle rannalle. Nahkatehtaan ja Ferrarian padot säätelivät veden määrää. Tulva-aikana vesi ulottui melkein saunamme rappusille; toisinaan joen pohja oli paljaana vedestä. Joen törmät olivat kasvistosta rikkaat, enkä rannalla istuessani nähnyt enää entisiä vesikasvejakaan. Lapsuudessani keväällä puhkesivat ensin rannat keltaisiksi rentukoista. Sitten keltaista väriä hehkuivat kurjenmiekat ja vedessä kelluvat ulpukat. Niitä keräsimme ja varresta taittelimme kaulanauhoja. Harvinaisempia olivat valkeat lumpeet, mutta niitäkin oli. Yleensä annoimme niitten jäädä kellumaan omaan ylhäisyyteensä. Lumme oli kunnioitusta herättävä kukka."
Joen veden laadun ongelmat poistuivat vasta kun maatalouden aiheuttamaan kuormitukseen alettiin kiinnittää huomiota. Kalojen istutuksia ja vesien hoitoa varten perustettiin jo 1984 Loimijoen kalastuskunta. Veden laatu on saatu paranemaan ja vähitellen 2000-luvulla joen virkistyskäyttö on lisääntynyt. Uimalaiturit ovat palanneet rannoille. Kesällä joella kulkee isojakin veneitä ja talvella joki on hiihtäjien ja moottorikelkkailijoiden suosiossa.
Loimijoki kiemurtelee Kauhanojan eri kylien läpi. Rannoilla on kylän kohdalla useita mökkejä ja rantasaunoja sekä tietenkin pysyvääkin asutusta.
Lähteet
Savesta syntynyt, Riitta Jumppanen toim.
Saviseudun joulu, N:o 7, 1995, Laila Soinio, os. Rauta
Suur-Loimaan historia III, 2003, Jari Niemelä
Kevätilta
Profiili